Tänään söimme toisen kerran itse kasvattamiamme uusia perunoita. Mies tyhjensi yhden ämpärin, pesi ja keitti. Kuoret lähtivät lähes itsekseen ja maku oli todella hyvä. Perunoita oli juuri sopivasti kahdelle, ämpäristä olimme ottaneet jo juhannuksena ensimmäiset maistiaiset. Siihen taisin laittaa viisi perunaa kasvamaan.
Tulee lapsuus mieleen, silloin haettiin perunat maasta, pestiin, keitettiin ja syötiin. Yllättävää ehkä on se, että lapsuuden perunamaa on samassa paikassa kuin nykyinen perunamaamme.
Kovin pitkälle en siis ole kotikulmiltani päässyt. Eikä ole ollut hinkuakaan. Näillä kotikulmilla on ollut hyvä kasvaa ja kasvattaa lapset. Naapurusto on muuttunut, paljon lisää on rakennettu. Toisin kuin silloin kauan sitten en tunne juurikaan oman kotikyläni väkeä. Naapureiden kanssa vaihdetaan tervehdykset ja bussipysäkillä jutellaan muiden odottajien kanssa. Juuri kenestäkään en tiedä nimeä asuinkadusta puhumattakaan.
Kotikylästäni tiedän toki, että siellä asuu alle 2500 yli 18-vuotiasta, keskimääräinen bruttoansio on vajaa 40.000 euroa vuodessa ja lähes 80% on suorittanut vähintään keskiasteen tutkinnon. Eläkeläisten osuus on vajaa 10%. Alle 18-vuotiaita on paljon, koulu on täynnä samoin kuin päiväkotikin.
Lapsuuteni aikaisia tietoja en tiedä, mutta asukkaita oli paljon vähemmän, lapsia ehkäpä suhteessa enemmän, koulu täynnä eikä päiväkotia ollut. Äidit taisivat hoitaa lapset itse, minua hoiti mummuni.
Ainoa, mikä on säilynyt ennallaan, ovat maasta juuri kerätyt uudet perunat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti