Olipa viikko. Vuosi sitten syksyllä mietimme työpaikallani, mistä tulee työn imu. Silloin ei kukaan oikein keksinyt, mutta nytpä keksin ja siinähän se on. En pysty kertomaan, missä, mutta tällä viikolla se imaisi oikein kunnolla.
Alkuviikko kului Aslak kuntoutuksessa. Sen tauoilla piti näpelöidä puhelinta ja lukea sähköposteja, vaikka ei olisi ollut pakko. Jokin imi koko ajan työn syrjään. Eipä tuolla puhelimella kuitenkaan tehdä kuin pintapuolinen vilkaisu. Se riitti nostamaan mielenkiinnon ja kun koitti torstaiaamu, oli pakko nousta jo ennen kukonlaulua etätöihin. En malttanut nukkua yhtään pidempään.
Eilen torstaina ehdin tehdä jotakin omiakin työhommia sen lisäksi että kolmen päivän sähköposteissa oli siivoamista. Työpäivä alkoi heti aamu seitsemän jälkeen ja päättyi neljältä ja alkoi uudelleen (jostakin syystä) iltakahdeksalta jatkuakseen melkein iltayhdeksään.
Tänään perjantain aika meni online-kokouksissa, ensimmäinen alkoi yhdeksältä ja viimeinen päättyi puoli viisi. Siihen väliin mahtui monta sanottua sanaa, paljon kuunneltuja asioita, jotakin oikein ymmärrettyä, jotakin väärin tajuttua ja jonkin verran kohinaa linjoilla. Etäyhteys toimi pääosin hyvin, mutta muutaman kerran piti pyytää toistamaan, kun palkit vinkuivat punaisella.
Hämmästyttävästi tämä uusi työ on vienyt mennessään. H-hetkeen on aikaa kymmenen viikkoa ja pari päivää, työpäivinä 47. Tiukkaa tekee, mutta onneksi lähes kaikki tekevät sen, minkä voivat yhteisen päämäärän eteen. Toki joukosta aina löytyy joku, joka keikuttaa venettä, mutta tässä tilanteessa voi keikuttajalle käydä niin, että putoaa veneestä, eikä koko vene kaadu. HAH!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti